—
Lähikaupan aulassa seisoo pieni ryhmä eläkeläisiä. Muovipussit makaavat jalkojen juuressa. Pussien läpi näkyy maitoa, leipää ja kanasuikaleita. Kanasuikaleissa on oranssi tarra päällä, ale -50%. Tässä pienessä ryhmässä ei kuitenkaan katsota toisen ostoksia, ei toisen vaatteita, kasvoja tai silmiä. Tässä ryhmässä ei kohdata toista ihmistä, ei keskustella lapsenlapsista, politiikasta, eikä edes rahasta, vaikka sitä tavallaan ollaan hakemassa.
Jokainen tässä pienessä ryhmässä tietää, että se raha, mitä ollaan hakemassa, on vain läpikulkumatkalla koneesta käteen ja uudelleen kädestä koneeseen. Välillä hiljaisuuden rikkoo kilinä. Se kilinä on iloton. Se tuo eläkeläisen kasvoille jotain hymyn tapaista, mutta ei iloa. Ei sitä iloa, mikä nousee silmiin asti, puhdasta iloa. Ei sitä iloa, mitä joskus Ruotsin laivalla mukavassa nousuhumalassa. Juuri siinä kohtaa iltaa, kun olo on huoleton ja kaikki ideat ovat hyviä, myös koneen kilinän kuunteleminen. Ei sitä iloa, jonka nuori nainen kokee löytäessään kaupan lattialta kolikon ja päättää syöttää sen hetken mielijohteesta koneen syövereihin. Sitten alkaa kilinä, joka kikatuttaa ja tuntuu jatkuvan niin kauan, että kaikki kaupassa kuulevat.
Kikatuttavan kilinän jälkeen nuori nainen poistuu kaupasta ja kaupan tuulikaapissa hän miettii, kenen pitikään viedä tänään tyttö ratsastamaan. Yksi ryhmän eläkeläisistä poistuu kaupasta. Hän miettii, monelta kauppa huomenna aukesikaan ja jäikö kotiin kirjahyllyn päälle kaksi euron kolikkoa.
Kikatuttavan kilinän jälkeen nuori nainen poistuu kaupasta ja kaupan tuulikaapissa hän miettii, kenen pitikään viedä tänään tyttö ratsastamaan. Yksi ryhmän eläkeläisistä poistuu kaupasta. Hän miettii, monelta kauppa huomenna aukesikaan ja jäikö kotiin kirjahyllyn päälle kaksi euron kolikkoa.
Teksti: Johanna
