Harrastus

Kaikki, Kokemukset, Rahapeliriippuvaisten kokemuksia

Siellä ei ole pelikoneita, mun ei tarttis pelata.

Tuo ajatus oli ensimmäinen, mikä tuli mieleen, kun faija kysy multa mielipidetä Ruotsiin muuttamisesta mun ollessa 11-vuotias.

Me löydettiin uus harrastus luokkakavereiden kanssa, kun kävin viidennettä luokkaa. Mentiin aina poikaporukalla linja-autoasemalle, koulun jälkeen pelaamaan pelikoneita. Se oli siistii ja lähestulkoon aina joku voitti jotain. Mun kaveri sai pokeripelissä suoran, mut se ei valinnutkaan kaikkia kortteja, joten voitto jäi saamatta. Mun kaverin pelihistoria loppu siihen. Mun ei ollut kunnolla ees alkanutkaan, koska mä osasin paljon paremmin pelata pelikoneita. Mä en tehny tollasii virheitä koska mä olin niin sairaan hyvä pelaamaan.

Lukioikäsenä muut meni koulun jälkeen lukemaan kokeisiin tai tekemään läksyjä. Mä mietin joka aamu ja iltapäivä että millä mä pääsen kouluun tai koulusta kotiin. Äiti oli kyllä laittanut mulle bussikorttia varten rahaa, että mä voisin kulkee kouluun, mutta ne rahat oli pelattu pelikoneisiin 15 minuuttia äidin tekemän tilisiirron jälkeen.

Mä mietin joka aamu ja iltapäivä että millä mä pääsen kouluun tai koulusta kotiin. Äiti oli kyllä laittanut mulle bussikorttia varten rahaa, että mä voisin kulkee kouluun, mutta ne rahat oli pelattu pelikoneisiin 15 minuuttia äidin tekemän tilisiirron jälkeen.

Sitten piti vaan keksiä tapoja , miten selviin kuukauden ajan kouluun ja kotiin. Joskus saatoin pölliä fillarin jostain. Aika useesti venailin vaan, että porukat pääsee töistä ja ottaa mut kyytiin. 25-vuotiaana mä pelasin lähikaupassa mun vuokrarahoja, mitkä mä olin saanut Kelalta. En mä ollu mistään koulusta valmistunut, ei ollu aikaa ku piti vähän pelailla hyväntahdon pelejä.

Mä harjottelin pelikoneiden pelaamista 12 vuotta, en oppinut. Kukaan ei opi. Olen kiitollinen että ymmärsin, että mä en koskaan OPI pelaamaan. Nyt kun mä olen SAANUT olla kaks vuotta pelaamatta, vapauden tunnetta ei voi sanoilla selittää.

Teksti: Kiitollinen