Äitini vartija

Kaikki, Kokemukset, Läheisten kokemuksia

Vuonna 1995 tulimme Suomeen sotapakolaisina. Vanhemmilleni oli suuri helpotus päästä pois sodan jaloista rauhalliseen Suomeen. Perheeseemme kuului silloin äiti, isä ja kaksi lasta. 

Suomeen sopeutuminen sujui alussa hyvin. Ensimmäinen kotimme sijaitsi pienessä maaseutukaupungissa. Saimme heti paljon mukavia ja avuliaita suomalaisia naapureita, joiden kanssa olemme edelleenkin ystäviä. Muistan vieläkin ison hedelmäkorin, jonka saimme heiltä lahjaksi, kun olin pikku tyttö. Pienessä maalaiskaupungissa oli turvallista elää. Isä ja äiti olivat onnellisia eikä ongelmia ollut.  
 

Vuonna 1999 muutimme suureen kaupunkiin. En oikein tiedä miksi, mutta oletin vanhempani ajatelleen sen olevan parasta meille. Perheemme oli nyt myös kasvanut yhdellä lapsella lisää. 

Äiti ja isä alkoivat vähitellen molemmat muuttua ankeiksi ja surullisiksi. Lapsena ei vielä kykene rakentamaan syy-seuraus-suhteita. Ehkä aviolitossa alkoi tuolloin olla ongelmia. Ehkä muutto isoon, uuteen kaupunkiin oli liian iso muutos. Oli taas sopeuduttava uusiin ihmisiin, ympyröihin ja paikkoihin.  

Suomen kielen oppiminen osoittautui luku- ja kirjoitustaidottomalle äidilleni vaikeaksi. Äitini masentui. Hän koki yksinäisyyttä ilman omien vanhempiensa ja suvun tukea. Äiti sai kyllä uudessa kaupungissa muutamia ystäviä, mutta yksi oli ylitse muiden: R-kioskin rahapelikone, johon sai työntää kolikon tai pari. 
  

Äitini masentui. Hän koki yksinäisyyttä ilman omien vanhempiensa ja suvun tukea. Äiti sai kyllä uudessa kaupungissa muutamia ystäviä, mutta yksi oli ylitse muiden: R-kioskin rahapelikone, johon sai työntää kolikon tai pari. 

Hedelmäpelit olivat äitini suosikkeja. Joka kerta kun äiti voitti rahaa koneesta, hän oli onnesta soikeana. Tämähän on loistava keksintö! Näin saan sekä rahaa että tulen onnelliseksi ja iloiseksi. Pian äiti alkoi kuitenkin huomata, että samainen ystävä osasi myös ryövätä rahaa, tehdä onnettomaksi ja surulliseksi.  
 

Äidin elämä muuttui. Joka aamu herättyään ja jos rahaa oli, hän suuntasi tapaamaan ylintä ystäväänsä: R-kioskin rahapelikonetta. Sen äärellä äiti viipyi tuntikausia tyystin unohtaen, että hänellä on kotona nälkäisiä pieniä lapsia, jotka ihmettelivät, missä äiti viipyy.   
Joskus lähdin etsimään äitiä. Hän löytyi aina ärrältä rämpyttämässä rahapelikonetta. Joskus hän kirosi konetta, työnsi ja ravisteli sitä. 

Karmeimpia olivat päivät, kun äiti oli hävinnyt kaikki rahansa. Hän tuli itkuisena kotiin, huusi meille lapsille ja Jumalalle. Me olimme syyllisiä hänen kipuunsa. Monesti hän tuli kotiin, otti Raamatun käteensä ja huusi: ”Jumala, päästä minut pois tästä tuskasta! Miksi sallit tämän? En halua enää pelata.”  
 
En vielä 6-vuotiaana ymmärtänyt, miksi rahapelikone teki äidin niin surulliseksi. Muistan ainoastaan hirvittävän kivun vatsanpohjassani, kun näin äitini itkevän. Kysyin aina: ”Äiti, miksi sinä itket? ”  

Ihmettelin myös, kuinka muut pihan lapset saattoivat vain leikkiä iloisina. Minulla oli koko ajan paha olla. 
 
Pelaamista jatkui vuosi toisensa jälkeen. Meillä ei ollut koskaan rahaa. Rahapelikoneet olivat varastaneet äidin ja tältä lapset. Vain koneet kiinnostivat äitiä, vaikka tiedostin, ettei äiti tahallaan halunnut tehdä tätä meille. Hänen oli vain pakko. Rahapelipelaamisesta oli tullut päivittäinen rutiini, pakkotarve. 

Mihin ikinä menimme ja missä oli pelikoneita näkyvillä, äiti ei voinut kulkea rauhassa. Hänen oli heitettävä joka pelikoneeseen euro tai pari, ajatuksella että kun edellinen kone ei antanut voittoa, niin seuraava antaisi.   
 
Kun olin 10-vuotias ja matkustimme sukulaistemme luo Norjaan. Muistan suuren helpotuksen taakan valuneen pois harteiltani. Norjassa kaupoissa ei ollut pelikoneita. Äiti vaikutti siellä niin paljon iloisemmalta. Hänen ei nyt tarvinnut herätä aikaisin tapaamaan rahapeliystäväänsä. Hän sai nukkua rauhassa ja viettää aikaa perheensä kanssa.  
Paluu Suomeen oli raastava. Äiti ikävöi lähisukulaisiaan Norjassa ja jo paluumatkalla huomasin hänen ilmeestään: ei, taas näitä pelikoneita. Hän sujautti pelikoneeseen ensimmäisen kolikkonsa, kahden Norjassa vietetyn pelaamattoman kuukauden jälkeen. Sama masentunut ilme palasi äidin kasvoille. 

 
11-vuotiaana päätin, että en enää halua olla äiditön. Olin vuosikausia kantanut vastuun perheestä, itsestäni ja kolmesta pikkusisaruksestani. Kun äiti oli pelaamassa, tein heille ruokaa ja hoidin heitä. Kun raahasin äidin pois pelikoneilta, hän palasi pian takaisin pelaamaan. Joskus seisoin tuntikaupalla äidin vieressä odottaen että hän voittaisi jotain. Vasta sitten saisin käytyä kaupassa, sillä ruoka oli meiltä kotona loppunut ja sisarukseni olivat nälkäisiä. Minusta oli tullut äitini vartija ja perheen isä, sillä tässä vaiheessa äitini ja isäni olivat myös eronneet. 
  

Olin pitkään valmistellut puhetta äidille ja kun hän tuli pelireissultaan kotiin, sanoin hänelle: ”Äiti, minä voin pitää meidän rahat. Minä voin hoitaa kaikki ostokset. Ole kiltti, älä pelaa enää.”  
 

Äiti purskahti itkuun ja suostui. Siitä asti minä hoidin perheen talousasiat. Pidin rahat tallessa piilottaen ne, säästin ja annoin äidille korkeintaan 10 – 20 euroa ostoksiin. Opetin äidille budjetointia ja säästeliäisyyttä. Olin tukena äidille. Ymmärsin, että hänellä oli vaikeaa. Tehtävänäni oli suojella ja auttaa häntä.  
 
Sopimuksemme toimi aina noin 5 kuukautta. Sitten äiti retkahti, sillä rahapelikoneita oli kaikkialla. Kauppaan ei voinut mennä ilman että kuuli rahapelikoneiden kilinää, Veikkauksen julisteita näkyi joka puolella marketeissa ja kovaäänisistä kuului rahapelimainoksia. Vaikka äiti ei osannut lukea, hän ei ollut tyhmä. Lotossa oli niin ja niin monta miljoonaa nyt tarjolla. Siihen oli ihan pakko osallistua. Voiton avulla katoaisivat kaikki ongelmat.  

Vasta kun täytin 14 vuotta, äiti oli onnistunut tuellani olemaan vuoden pelaamatta. 

Olin kuitenkin itse täysin loppu. Olin ottanut niin suuren vastuun, että en jaksanut enää. Olin ahdistunut ja sairastuin syvään masennukseen. 

Rahapeliriippuvuus oli vienyt lapsuudenperheeltäni kaiken ilon. Vihasin koneita, joilta ilman ihminen ei saa asioida rauhassa missään ja jotka olivat syypäitä perheeni tilanteeseen.  

Rakastin ja rakastan kuitenkin edelleen äitiäni ja sisaruksiani. En voinut jäädä ahdistukseen ja masennukseen. Jonkun pitää olla vahva.  
 

Äitini on nyt ollut viisi vuotta pelaamatta. Huomaan kuitenkin edelleen, että äidin mielenkiinto siirtyy aina kaupoissa asioidessamme pelikoneisiin.  Kukaan sosiaali- ja terveysalan ammattilainen ei ole koskaan tarjonnut meille lapsille tai äidille apua rahapeliongelmaan.

Teksti: Mirela